Kaksiäänisyys

Soinnuksi käsitetään yleensä vain kolmen tai useamman sävelen samanaikaisuus Kaksiäänisyydessä soinnuksi voidaan hahmottaa pelkkä intervalli. Esim. desiimin (10)  muodostaa joko soinnun pohjasävel + terssi tai soinnun terssi + kvintti, jolloin pohjasävel hahmottuu muusta sointukudoksesta. 

 

Händelin sonatiinin ensimmäisen tahdin kolmannen tahtiosan sävelet (b ja d2 ) viittaavat selkeästi sävellajin toonikaan, B-duurisointuun. Toisen tahdin alun a ja c2 sen sijaan voidaa tulkita viittaavan F-duurisointuun (V:n sekstisointu), vaikka säveltä f ei tahtiosalta löydykään vaan se tulee vasta myöhemmin.

 

Kaksiäänisessä  barokkisatsissa on tarkkailtava paitsi intervallien konsonoivuutta myös niiden implikoimien sointujen loogista etenemistä. Tasasointiset 3, 6 ja 10 ovat intervalleina paljon tavallisempia kuin avosointuiset 5 ja 8, joita käytetäänkin lähinnä heikoilla tahtiosilla ja kadenssien päätöksissä. Dominantin ja toonikan vaihtelu on kuitenkin  tavallista Händelin tyylissä ja barokissa yleensäkin.

 

Tärkeä kaksiäänisyyden yleispiirre on imitaation käyttö. Tarkka jäljittely on tavallisinta aivan alussa, jossa se voi tapahtua oktaavin, kvintin (vrt. inventio), joskus jonkun muunkin intervallin etäisyydellä. Yleensä imitaatio tapahtuu kuitenkin diatonisesti, eli teeman peräkkäiset intervallit noudattavat sävellajia. Teema voi imitoitaessa muuntua; sen lähtösävel voi olla jokin muu kuin mitä tarkka jäljittely edellyttäisi. Hyppyjen koko ja suunta saattavat vaihdella. Myös pelkkä rytminen imitaatio on barokkimusiikissa tavallista. 

 

Händelin sonatiinissa suuri osa tekstuurista on jätetty tarkoituksella pois, jotta olisi mahdollisuus vertailla eri jäljittelymahdollisuuksia. 

 

Händelin sonatiini application/pdf icon

 

Harj. 

1) Täydennä sonatiini ensin kuulonvaraisesti soittamalla vastaäänettömiä kulkuja ja improvisoimalla. Kiinnitä sitten huomiota eri imitaatiomahdollisuuksiin ja täydennä satsi.

 

Händel gavotti G application/pdf icon