Saksofoni ja kitara

 

Adolphe Saxin 1846 patentoima puhallussoitin täydentää yhdessä käyrätorven kanssa puu- ja vaskipuhaltimien välillä olevan soinnillisen kuilun. Saksofoniperheeseen kuului jo alkuvaiheessa 7 eri viritystasoista soitinta es-vireisestä sopraninosta 3 oktaavia matalampaan kontrabassoon.

 

Yleisimmät ovat sopraano- (Bb), alttos- (Eb), tenori- (Bb) ja barytonisaksofoni (Eb).

 

Kirjoitettu ääniala on kaikilla sama, barytonia lukuunottamatta, jolla on mahdollista päästä kirjoitettuun a-säveleen (vrt. bassoklarinetti). Sormitukset ovat samat kaikissa soittimissa lukuunottamatta huiluääniä, joissa on pientä vaihtelua.

 

Aivan matalimmat sävelet (b…cis1) ovat sopraano- ja alttosaksofonilla harvoin käytössä, koska ne ovat hankalia tuottaa ja niiden sointi on varsinkin aloittelijoilla melko räikeä. Käyttökelpoisin ääniala on kaksi oktaavia, mutta jo peruskurssitasolla voi kirjoittaa jonkun verran tämän ylikin. 

 

Kolmiviivaisessa oktaavialassa ovat käytössä ns. lusikat, vasemmalla kädellä käytettävät lisäläpät, joilla ääniala kasvaa joko f-tai fis-säveleen soittimesta riippuen. Monet muusikot (erityisesti  jazzaltistit ja -tenoristit) pystyvät käyttämään myös huiluääniä hyväkseen, jolloin soittimen ääniala laajenee jopa neljään oktaaviin. Huiluäänillä on useita sormitusvaihtoehtoja.

 

Saksofonin dynamiikka-alue on hyvin laaja. Tenorisaksofonille on mitattu yhtä korkeita desibeliarvoja kuin trumpetilla ja pasuunalle, toisaalta myös hyvin hiljaiset soinnit ovat mahdollisia.

 

Klarinetin ja saksofonin soittotekniikassa on paljon samaa (soittolehdykkä, ansatsi, viritys jne.). Tästä syystä jotkut fonistit käyttävät klarinettia sivusoittimenaan. Toisaalta huilujen (etenkin nokkahuilun)  ja saksofonien otetaulukoilla on paljon yhteisiä piirteitä. Näin ollen ei ole harvinaista hallita melko laaja puhallinrepertuaari piccolosta baritonisaksofoniin ja bassoklarinettiin.

saksofonit ja kitara application/pdf icon

Kitaran vapaat kielet ovat ohuimmasta paksuimpaan e1, h, g, d, A ja E (kielten numerointi merkitään ympyrän sisään, kts. nuottiesimerkki), mutta sille kirjoitetaan diskanttiklaaviin oktaavia ylemmäksi.

 

Nykyään klassisen kitaran soittajat lukevat melko sujuvasti  reaalisointumerkkejä, mutta pienyhtyeissä sille voi kirjoittaa myös ’stemman’. 

 

Tyypillisiä kitaristisia kuvioita ovat erilaiset sointunäppäilyt (a) ja vapaita kieliä hyväkseen käyttävät melodialinjat (b). Ammattikitaristi huolehtii sormitusmerkinnöistä itse, mutta aloittelijalle voi kirjoittaa näppäilevät sormet (p = peukalo jne.) ja otekäden sormitukset (1 = etusormi kuten viulussakin).

 

Pelkkä melodia soi parhaiten keskialueelta (c). Pentatoninen asteikko on sujuva soittaa, kun käytetään hyväksi barré-otetta (etusormi ylittää otelaudan). Sointuja kirjoitettaessa on syytä muistaa, että jos säveliä on enemmän kuin neljä eikä käytetä hyväksi vapaita kieliä, niin otteet saattavat helposti muotoutua soittajalle mahdottomiksi (d). Myös otteiden vaihto voi tuottaa vaikeuksia.

 

 Kitaralle sopivat parhaiten korotusmerkkiset sävellajit, koska niissä voi käyttää hyväksi vapaita kieliä.

 

Kuviossa on kitaran otelauta niinkuin se yleensä erilaisissa otetaulukoissa esitetään (huom. kirjoitetut sävelkorkeudet).

 

kuva kitaran otelaudasta

 

 

 

 

 

Ylhäällä on ns. satula (vapaat kielet) ja siitä alaspäin ”nauhat”, jotka merkitään roomalaisin numeroin barré-otteita käytettäessä. Kuvion voi täydentää mieleisekseen, esim lisätä väleihin kromaattisesti muunnetut sävelet. 

 

Yleensä kitaraotteissa ei ylitetä neljää nauhaleveyttä, esim. ote, jossa etusormi on 6-kielellä I nauhalla ja pikkusormi 1-kielellä  V:llä nauhalla on aloittelijalle lähes mahdoton.