Sointu ja harmonia

Käsitteillä sointu ja harmonia on asiayhteydestä riippuen eri sisältö. Molemmat käsitteet kuvaavat (yhtaikaista) monen eri sävelen aikaansaamaa musiikillista tapahtumaa. Sointuina pidetään usein vain konsonoivia ( = hyvin yhteensoivia)  äänitapahtumia.  Yhteensoivuuden mieltäminen hyväksi tai huonoksi on kuitenkin subjektiivista ja riippuu mm. musiikin genrestä. Nykyään käsite harmonia mielletäänkin sointu-käsitettä laajemmin; mitkä tahansa yhtä aikaa soivat  sävelet (sävelkorkeudet) voivat olla harmonioita oman aikamme konserttimusiikissa.

Koska suurin osa musiikista on edelleen tonaalista, on paikallaan tarkastella sointuja ensin tässä kontekstissa. Tonaalisessa musiikissa harmonioiden teoreettisia lähtökohtia ovat:

1) Sävellajiajattelu;  sointujen sisältämät sävelet kuuluvat yleensä johonkin sävellajiin.

2) Tendenssisyys; asteikon/sävellajin sävelillä on pyrkimys edetä tietyllä tavalla.

3) Melodian suhde bassoon; harmonia muodostuu ennen kaikkea basson (alimman äänen) ja melodian kautta, muut sävelet yleensä tukevat melodian ja basson muodostamaa yhteissointia.

4) Terssipinoajattelu; sointujen katsotaan muodostuvan päällekkäisistä tersseistä tai muodostelmista, jotka ovat palautettavissa terssipinoon (sointukäännökset). Terssipinoajattelun ongelmina ovat mm.:

 - nelisointu, josta puuttuu esim. kvintti (basson sävelestä lukien) mielletään epätäydellisenä, koska nelisoinnun tulee merkintätavan mukaan sisältää ”ehjä” terssipino. Kuitenkin tällainen harmonia on paitsi tavallinen myös varsin käyttökelpoinen tonaalisessa musiikissa.

 - harmonioita, joita ei voi ”palauttaa” terssipinoon (säveliä ei voida järjestää uudelleen niin, että terssipino syntyisi) kutsutaan hajasäveliksi (esim. pidätys), vaikka ne ovat jännitettä luovia ja usein myös varsin käyttökelpoisia.

Moniäänistä tonaalista musiikkia joudutaan kuitenkin tarkastelemaan ja osittain myös selittämään terssipinoajatteluun pohjautuvan sointuastemerkinnän avulla, koska se on maailmanlaajuinen ja monien mielestä helpommin ymmärrettävä kuin barokin ajan kenraalibassomerkintä.

5) Funktionaalisuus; Hugo Riemannin (1849 - 1919) kehittämässä funktio-opissa jokaisella soinnulla on tietty tarkoitus tai paikka, (jopa luonne) musiikillisesti loogisesti etenevässä harmonisessa tapahtumassa.  Ns. perusfunktioita on kolme: I, IV ja V. Ne merkitään toisinaan symbolein T (toonikasointu), S (subdominanttis.) ja D (dominanttis.). Kullekin on olemassa sijaissoinnut (VI, II ja VII).  Funktio-oppia on sovellettu monissa soinnutuksen oppikirjoissa. Barokin aikana syntyivät monet niistä harmonisista malleista (ks. idiomit), joita  tonaalisuudessa edelleen pidetään toimivina. Kuitenkaan käsitteitä terssipino, sointukäännös ja funktionaalisuus ei ollut tuolloin olemassa.