Vaskipuhaltimet

Kaikilla vaskipuhaltimilla äänivaraston perustan muodostaa kunkin soittimen oma luonnonsävelsarja. Soittimen ääniala kasvaa ylöspäin soittajan kehittyessä, mutta myös pedaaliääni (1. luonnonsävel) on vaikea aluksi tuottaa. Luonnonsävelsarja on päättymätön, mutta käytännössä vain käyrätorven soittajat ja jazztrumpetistit tuottavat 16. tai sitä korkeampia luonnonsäveliä.

 

Venttiililit  lyhentävät tai pidentävät soittimen sisällä värähtelevää ilmapatsasta, jolloin myös luonnonsävelsarjan väliin jäävät sävelet ovat mahdollisia toteuttaa.

vasken kaavakuva

 

Ennen venttiilikoneiston keksimistä vaskipuhaltimien sävelistö oli rajallinen (torvikvintit, fanfaarit). Soittimilla voitiin soittaa kuitenkin eri sävellajeissa vaihtamalla virityssankaa (ns. byygeli). Koska soittimet ovat yleensä F- B- tai Es-vireisiä, kannattaa käyttää alennusmerkkisiä sävellajeja jo sävelpuhtaudenkin kannalta.  

 

 

Käyrätorvella (corno, horn in F) on vaskipuhaltimista laajin käyttökelpoinen ääniala. Suukappaleen muoto ja torven poraus on sellainen,  että jo peruskurssitasolla tuotetaan luonnonsäveliä 4. … 10.,  kun muilla vaskipuhaltimilla aloitetaan luonnonsävelillä 2. … 4..  

 

Moderni soitin on yleensä joko yhdistelmätorvi, jossa on sekä B-vireinen että F-vireinen torvi yhdessä tai  kvarttiventtiilillä varustettu ns. kompensaatiotorvi.

 

Käyrätorvelle kirjoitetaan nuotit kvinttiä korkeammalle kuin mitä ne soivat, mutta  tilapäisin etumerkein ja useimmiten diskanttiklaaviin.  F-klaaviin kirjoitetaan esim. sinfoniaorkesterin cornoryhmälle 2. ja 4. käyrätorven stemmat, jos . Partituureissa näkee hyvinkin eri tavoin transponoivia käyrätorvia (E, Es, D, Des jne), mutta nykyään kirjoitetaan aina F-vireiselle torvelle.

 

Koska luonnonsävelten määrä on suuri ja käytössä on ikäänkuin kaksi torvea, niin jo yksiviivaisen oktaavin alueella samalla sävelellä voi olla hyvinkin kuusi eri sormitustapaa. Soittajalla on oltava näin ollen oltava hyvä säveltapailutaito ja on suositeltavaa kirjoittaa käyrätorvelle luontevia melodiakulkuja.

 

Tukkeamistekniikka eli käden työntäminen kaikusuppilon sisään mahdollisti jo luonnontorvella rajoitetun kromatiikan. Kokotukkeaminen merkitään plus (+) -merkillä tai eri kielillä tukkeamista tarkoittavilla sanoilla (stopped, chiuso, gestopft, bouché). Tukkeaminen nostaa samalla sävelkorkeutta puoliaskelen, joten soittajan on transponoitava tuottaakseen merkityn sävelkorkeuden (muusikko tekee sen, ei säveltäjä!). Normaaliin soittotapaan palataan kirjoittamalla open, aperto, offen tai ouvert tai merkillä (o). Tukeääniä ei tule kirjoittaa pienen b:n alapuolelle (soiva es).

 

Kovaa soitettaessa tukkeaminen saa aikaan terävän ja metallisen äänen, joka voidaan kyllä toteuttaa ilman tukkeamistakin. Se merkitään cuivré (= messinki; myös brassy, metallico, schmetternd jne.) 

 

Hiljaa soitettaessa sointi on etäisen tuntuinen.  Käyrätorvella dynaaminen skaala onkin laajempi kuin muilla vaskipuhaltimilla.

Puolitukkeamisessa (half-stopped, echo) käsi on kellon sisällä kuppimaisessa asennossa, mikä pidentää akustista pituutta ja laskee näin ollen säveltasoa puoliaskelen verran. Muusikon oikea käsi on kellon sisällä lähes aina ja sitä käytetään myös mm. tummentamaan ääntä, pieniin glissandoihin ja  intonaation hienosäätöön. 

 

 

Trumpetti on poraukseltaan pääosin sylinterimäinen. Suukappale ja kartiomaisesti avautuva kaikusuppilo kuitenkin mahdollistaa sen, että soittimesta saadaan kaikki luonnonsävelet (perusääntä B ja siitä venttiilien avulla tuotettuja muita pedaaliaääniä ei tosin juurikaan käytetä kuin ansatsin kehittämiseen).

 

Trumpetteja on rakennettu aikoinaan monilla eri virityksillä, nykyään on yleisin B-vireinen soitin ja sitä oktaavia korkeampi pikkolotrumpetti. Sinfoniaorkestereissa käytetään paljon C-trumpettia.

 

Venttiileihin saattaa olla liitettynä yksi tai kaksi hienovirittäjää eli ”triggeriä”, joita käytetään sävelpuhtauden korjaamiseen, esim. cis1-sävel (soiva h) jää liian korkeaksi ellei triggeriä käytetä.

 

 

Vetopasuunassa ilmapatsasta voidaan pidentää portaattomasti. Kun pasuunan luisti on lähinnä soittajaa on kysymyksessä ”1. veto”. Ilmapatsasta voidaan pidentää luistin avulla tritonuksen verran (”7. veto”). Aloittelevat soittajat eivät fyysisistä mitoistaan johtuen (käden pituus) saa välttämättä luistia 7. vetoon saakka. 

 

Nopeat sävelkulut alarekisterissä ovat hankalia, koska sävelestä toiseen liikkuminen vaatii koko käden liikkeen. Ylärekisterissä luonnonsävelet ovat tiheämmässä, jolloin yhden sävelen tuottamiseen on useita eri vaihtoehtoja.

 

Soittimessa on usein myös kvarttiventtiili (F-attachment), joka laskee sävelkorkeutta kvartin ja jonka avulla myös 1. ja 2. luonnonsävelen väliin jäävä alue saadaan kromaattiseksi. Venttiilittömällä soittimella ei voi soittaa sävelalaa B1…Es. Venttiilejä voi olla kaksikin (myös ns. E-attachment) ja niiden avulla voidaan välttää ”pitkät vedot” nopeissa sävelkuluissa. 

 

Vetopasuuna ei ole transponoiva soitin vaikka onkin B- vireinen. Oikea intonaatio ja pasuunalle tyypillinen sointiväri vaativat paljon työtä aloittelevalta pasunistilta.

 

Erilaiset glissandot ovat tyypillisiä vetopasuunalle. Ne ovat kuitenkin mahdollisia vain enintään tritonuksen laajuisina ja tällöinkin glissandon korkeampi sävel tulee olla luonnonsävel. 

 

vaskien äänialat application/pdf icon

Nuottiesimerkissä ylhäällä on em. vaskipuhaltimien kirjoitetut ja soivat sävelalat. Alempana on eräänlainen otetaulukko: ensimmäisessä tahdissa luonnonsävelet (kirjoitettu sävelkorkeus!), toisesta tahdista eteenpäin ovat sormitukset (käyrätorvi ja muut venttiilisoittimet) sekä viivaston alapuolella pasuunan vedot, jotka yleensä merkitään alkeisoppikirjoissakin roomalaisin numeroin.

 

Useimmat vaskipuhaltimet käyttävät samantyyppistä venttiilikoneistoa. Venttiiliä painamalla ilma siirtyy sen alla olevaan sankaan, jolloin ääni madaltuu putken koko pituuden kasvaessa byygelin pituudella. Ensimmäinen venttiili madaltaa sävelkorkeutta suuren sekunnin (kts. kuva, vrt. myös nuottiesimerkki), seuraava pienen sekunnin ja kolmas pienen terssin. Joissakin soittimissa (tuuba, pikkolotrumpetti) on neljäskin venttiili, joka madaltaa sävelkorkeutta puhtaan kvartin.

 

Yhtenäinen äänialue alkaa yleensä vasta toisesta luonnonsävelestä. Nuottiesimerkissä oleva numerointi osoittaa kunkin sävelen tuottamiseksi vaadittavat venttiilin painallukset. Kvarttia alempi sävel saadaan pidentämällä putkea sekä suurella sekunnilla (1) että pienellä terssillä (3). Tritonuksen verran  sävelkorkeus laskee kun painetaan alas kaikki kolme venttiiliä.

 

Mahdollisen neljännenkin venttiilin ollessa alaspainettuna putki pitenee niin paljon, että sävelkorkeus madaltuu yhteensä pienen septimin. Näin saadaan lähes täytettyä 1.:n ja 2.:n luonnonsävelen välinen oktaavi. Joissakin tuubasoittimissa venttiileitä on viisi, jolloin täydellinen kromatiikka pedaaliäänistä lähtien on mahdollinen.

 

Venttiilien käyttö mahdollistaa erilaisia sormitusvaihtoehtoja. Esim.viides ja varsinkin seitsemäs luonnonsävel ovat viritykseltään matalia, jolloin intonaation parantamiseksi voidaan venttiilien avulla laskea puhtaampia 6:tta ja 8:tta luonnonsäveltä. Käytännössä soittaja pystyy kuitenkin myös ansatsilla vaikuttamaan jonkin verran sävelkorkeuteen.

 

Useimpien vaskisoittimien soinnillisesti paras alue on äänialan keskivaiheilla, alhaalla ääni on nasaali ja tukkoinen, ylhäällä kireä. Tämä pätee erityisesti aloitteleviin muusikoihin. Nopeat trillit, joissa jokainen venttiili liikkuu ovat ongelmallisia paitsi soittajan myös itse soittimen kannalta, koska ilmapatsaan pituus muuttuu liian tiheästi. Asteittaiset ja luonnonsäveliä pitkin kulkevat kulut ovat helppoja, mutta laajat hypyt ovat varsinkin aloittelevalle soittajalle hankalia.